Matkalla Italiaan

Kan­sain­vä­li­seen show­mans­hip-kil­pai­luun Italian Cremonaan lähti lokakuussa Suomea edustamaan neljän nuoren joukkue. Junior Handler Open -kilpailussa on kolme osuutta: eläinten esittely kehässä, tuomarointi ja tietokilpailu. Kil­pai­lu jär­jes­te­ttiin 25. - 27.10.2017 Cre­mo­nan näyt­te­lyn yh­tey­des­sä. Matkalaisten sponsoreina toimivat Faba ja Holstein Klubi.

Kilpailusarjassa alle 18-vuotiaat Suomea edustivat Salla Vakkilainen ja Iida Mäki, molemmat 16-vuotiaita. Vanhempien eli 18 - 26-vuotiaiden sarjassa Suomen väreissä kilpailivat 22-vuotias Eeva Linnainmaa ja 21-vuotias Amanda Tiiri.

Lue Nauta-lehden blogista tyttöjen tunnelmista ennen reissua sekä kokemuksista paikan päältä Italiasta! Uusi blogikirjoitus julkaistaan noin viikon välein.

23.10. Kirjoittaja: Salla Vakkilainen

Haasteiden kautta voittoon

Tuli minun vuoroni kirjottaa mieleenpainuvasta näyttelykokemuksesta. En todellakaan osaa päättää, mikä se näistä monista kerroista voisi olla. Jokainen näyttely on omanlaisensa, ja joka kerrassa on jotain mieleenpainuvaa, eikä se todellakaan ole aina näyttelymenestys. Yhden näyttelyn aikana voi tuntea niin monta tunnetilaa, ettei niitä pysty laskemaan sormilla ja varpailla. Joskus nolottaa, ehkä hävettääkin, toisinaan itkettää tai naurattaa. Onhan karjanäyttelyissä tarjolla laatuseuraa!

Päädyin monen tunnin harkinnan ja kuvien etsinnän jälkeen kirjoittamaan melko tuoreesta kokemuksesta, nimittäin Okrasta 2016.

Vuonna 2015 olin jo tuijotellut pientä ja ujoa mutasorkkaa pellolla. Oli se narussakin käynyt kerran, mutta joku haukkui sen hyvinkin toivottomaksi ja vaikeaksi, joten se jäi ulos kasvamaan.

Talvella kitisin hyvinkin usein, että navetassa ei ole yhtään junnuihin kelpaavaa hiehoa. Kokeilin navetan kaikki holstein-hiehot läpi ja mikään ei tuntunut hyvältä. Niin, olisihan sieltä ayrshireäkin löytynyt, mutta enhän minä nyt semmoista halunnut. Enkä ole oikeasti merkkiuskollinen! Holstein oli taiottava vaikka väkisin. Muutaman kerran kävi mielessä, että nyt loppui ja otan lainahiehon. Ei jaksa!

Pieni mutasorkka oli muuttunut pörröiseksi palleroksi muutamassa kuukaudessa. Hmm, olisikohan se yhtään kesyyntynyt? Sain kun sainkin tuon arkajalan naruun pienoisen työmaan jälkeen. Päädyimme ystäväni Leevin kanssa viemään sen ulos. Pari metriä navetan ovesta ja sitten mentiin ja kovaa mentiinkin. Jäisenä ja pimeänä kevättalvisena iltana ei ollut saappaissa paljoa pitoa.

Päätin kuitenkin, että nyt tähän on saatava kuria jollain keinolla. Ensimmäisenä mieleen tuli pienkuormaaja, mutta jostain syystä aikuiset eivät lämmenneet idealle. Onhan tuo tosi kapea ja helposti kaatuvaa sorttia. Kuului kiukkuinen lausahdus: ”Jos et itte pärjää ni ei oo tarvetta viedä ollenkaa”. Jokseenkin ehkä itsepäisenä ei auttanut kun pärjätä.

Halusin vielä kokeilla uudelleen, kun maa ei ollut enää niin liukas. Se kerta meni paremmin, muttei hyvin. Päätä väännettiin ja vauhtia oli edelleen liikaa.

Tuli kesä ja kiire. Muutaman kerran ehdin motivoitua saalistamaan hiehon naruun ja talutukseen. Apua! Piti havahtua todellisuuteen, kun Okraan oli enää 3 viikkoa. Meni pari viikkoa, ja lähtöön oli enää muutama päivä. Tässä kohtaa uskoin jo taitoihini ja siihen, että Lamour osaa käyttäytyä.

Laitumelta navettaan saanti tuotti hankaluuksia ja aitakin taisi rikkoutua. Käytös oli muutenkin aika villiä. Saattoi myös olla aihetta kyseenalaistaa näyttelyyn lähtöä. Mutta halusin kaikesta huolimatta juuri tuon hiehon.

Päästiin osioon klippaaminen. Monen monta kirosanaa, muutama hengähdystauko ja paljon aikaa. Onneksi takana oli jo kokemusta parista hankalasta LSK-kantturasta. Lamour ei tuntunut ihan niin pahalta, kun muisteli niitä. Kaikesta huolimatta hieho oli lopulta suurin piirtein klipattu, tasaisesti skraidutettuna, mutta kuitenkin.

Kisapaikalle saavuttuamme Lamour oli ihan kiva käsitellä. En tainnut viedä sitä kehään kertaakaan ennen junnukehää, mutta muuten harjoittelin alueella näyttelykävelyä. Joku pätkä meni todella hyvinkin. Jokainen tarvitsee lepoakin, joten sille suotiin myös hetki.

Kilpailuaamuna äkkiä hieho näyttelykuntoon ja vaatteet vaihtoon. Missä turvakengät? Missäs muuallakaan kun kotona. Kello kävi kovaa vauhtia, joten ei lähdetty saalistamaan lainakenkiä tai uusia. Hävettihän se mennä tennareilla, mutta ollaan sille jälkikäteen naurettukin.

Kehän aloitus ei siis ollut mallisuoritus omilta osin, mutta Lamour toimi. Ei se automaatti ollut. Jouduin työstämään sen asettelua ja pään asentoa, mutta se oli mukava esitettävä. Kehän lopulla olin rivissä ensimmäisenä ja tuomari näytti merkin valmiista luokasta. Ei siinä voinut kuin hymyillä! Tuon jälkeen olin Champion-kehässä viiden parhaan joukossa. Silloin tuntui kyllä palkitsevalta. En ollut käyttänyt montaakaan kertaa Lamourin opettamiseen, mutta jokaisen kerran täysillä ja päättäväisesti.

Joskus ilmeisesti kannattaa olla jäärä ja pitää kiinni siitä, mitä haluaa. Toki kohtuuden rajat on hyvä pitää mielessä. Lamour on kokeillut monen ihmisen hermot, mutta onhan se nyt silti kelpoelukka.

**********************************

19.10. Kirjoittaja: Iida Mäki

Ikimuistoinen näyttelykokemukseni

Ikimuistoisia hetkiä tallentuu pääkoppaan jokaisessa näyttelyssä, joten onkin haastavaa valita niistä juurikin se ikimuistoisin. Hetken selailin vanhaa blogiani ja tutkin juttujani eri eläimistä ja näyttelyreissuista. Loppujen lopuksi ei mennyt kauaakaan, kun tajusin mistä haluan täällä kertoa. Tietysti minun pikku Leuskistani!

Jolanda-ensikko pyöräytti vuoden 2014 syyskuussa sittemmin Leonooraksi nimetyn pikkiriikkisen lehmävasikan. Ja siitä se ”ystävyystarina” välittömästi alkoikin. Leuski hurmasi kaikki söpöydellään ja värityksellään. Ja niin pikkuinen se oli, että kanniskelin sitä sylissäkin, kunnes alkoi neidin rehunsyöntikyky kasvaa roimasti.

Päätin jo varhain, että Leuskin kanssa on pakko päästä kisakentille, tulee siitä minkälainen hyvänsä. Ja hyvä siitä tuli. Valmistautuminen vuoden 2015 Yllätys-näyttelyyn aloitettiin jo varhain, ja treenasimme todella paljon. Leuski oli lopulta kuin robotti, se käveli päätään vääntämättä erittäin hienostuneesti ja arvonsa tuntevasti.

Myönnettäköön silti, että Leuskin koulutus oli kokonaisuudessaan varsinainen työmaa, koska neitokaisella on aina ollut suhteellisen voimakas ja värikäs mielikuvitus. Totisten treenisessioiden välillä pidettiin toki hauskaakin ja annettiin mennä ihan vapaalla vaan!

Leuski on myös kerännyt miltei epäilyksettä eniten tykkäyksiä ja kommentteja tilamme lehmistä. Sen kuvat facebook-ryhmässä ”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta” saivat järjestäin reilut  1000 tykkäystä, etenkin alla oleva ”Kevättä rinnassa!” -kuva. Paljon tykättyjen kuvien vuoksi sain yhteydenoton jopa Maaseudun Laskentakeskukselta. Jouluna sitten poseerasikin harvinaisen tuttu tyttö heidän sivuillaan joulutoivotuksessa.

Leonoora ei ole ikinä ollut rakenteeltaan kedon kaunein kukkanen, mutta aina niin tavattoman rakas, ettei sen rakenteella ole ollut tuon taivaallista merkitystä. Leuski osoitti myös itse, ettei hän kuulu rakennekehiin… Yllätys-näyttelyssä osallistuimme rakenneluokkaan ennen junnukehää, ja siellä Leuski possuili ihan huolella. Tietysti oltiin viimeisiä, mikä oli täysin arvattavissa, Leuski kun lienee ollut se pienin ja pullein…

Rakenneluokan jälkeen olin ihan maani myynyt ja ehdin jo ajatella, että jätän junnut välistä, kun ajattelin, ettei Leuski kävele kuitenkaan. Onneksi joku tankkasi järkeä päähäni, enkä sitten jättänytkään. Leuskin kanssa nimittäin napattiin luokkavoitto ja varachampion-titteli. Ikinä en ollut aiemmin voittanut junnuluokkaa oman eläimen kanssa, ja se tuntuikin todella hienolta. Olin siinä vaiheessa todella ylpeä Leonoorasta.


Champion-kehään menossa

Näyttelyn jälkeen Leuskin kanssa duunailut jatkuivat, tosin rennommassa mielessä kuin ennen sitä. Leuskin kanssa on hurjasteltu talvisin myös pulkan kanssa, kun sitä lunta sattuu välillä satelemaan.

Aika kuitenkin kuluu nopeasti, ja pian tuli Leuskinkin aika aloittaa ura lypsäjänä. Nyt pikku Leonoorani on jo kahdesti poikinut, toimiva ja topakka lypsylehmä, jota ei ole ainakaan koolla pilattu. Leuski on ollut ja tulee aina olemaan yksi niistä rakkaimmista. ♥

********************************

16.10. Kirjoittaja: Amanda Tiiri

Ikimuistoinen näyttelykokemus

Kun ensimmäisen kerran tavasin mielessäni aihetta, josta blogissa tällä kertaa kirjoittaisin, ajattelin: ”helppo homma!”. Ikimuistoisesta näyttelykokemuksesta on yksinkertaista kirjoittaa. Tavatessani aihetta uudemman kerran, ei se tuntunut enää niin yksinkertaiselta. Lopulta aloittaessani kirjoittamaan, oli todettava yksinkertaisen ja helpon aiheen muuttuneen haastavaksi.

Jokainen näyttelyreissu on nimittäin omanlaisensa kokemus, noudattaen yleensä samaa kaavaa lähtöineen, talutuksineen ja kotiin palaamisineen. Mieleen jäävät vain pienet yksityiskohdat, eikä ehkä niinkään yksittäinen matka.

Vuonna 2016 olin ensimmäistä kertaa ilman kotijoukkoja näyttelyssä, Ayrshire Winter Show’ssa Seinäjoella. Tuolloin mukana oli kaksi lehmää ja vasikkaa. Viikko Areenassa vierähti nopeasti. Aamun pikkutunneille asti klippaaminen oli hyvä ajatus, mutta hammasharjan ja kehävaatteiden jättäminen auton takatilaan oli huono ajatus. Ovet olivat näet jäätyneet pakkasella kiinni.

Tilanne onneksi ratkesi, matka meni hyvin, ja talvinäyttelyssä 2017 olin jälleen neljän eläimen kanssa. Valmistautuessani näyttelyyn, tarkastelin ilmoittamiani eläimiä ja pohdin, jättäisinkö erään karvaisen ja erittäin omapäisen vasikan kotikarsinaan. Koska luonteensa perusteella Hanhisaaren Neiti Näpsäksi nimetty vasikka oli kuitenkin koulutettu, lähti se matkalle. Kotiin tuomisina oli lopulta luokkavoitto ja junior champion, juuri tuon karvaisen vasikan ansiosta!

Kevättalvella 2013 Suomesta valittiin kaksi osallistujaa Fribourgin All-European Championship -holsteinnäyttelyn kansainväliseen Young Breeders -kilpailuun. Olin Suomen joukkueen edustajista toinen ja pääsin ensimmäistä kertaa kilpailemaan ulkomaille.

Näyttelypaikka hieno, valoja ja musiikkia paljon, ja niin suuri kilpailukehä että en ikinä ollut sellaista Suomessa nähnyt. Lehmät olivat toinen toistaan kauniimpia ja laitetumpia. Koska kyseessä oli Euroopan holsteinnäyttely, oli eläimiä tuotu monesta eri maasta, esimerkiksi Italiasta, Saksasta ja Espanjasta. Kilpailuhiehot olivat paikallisilta tiloilta.

Arvonnassa sain kiltin ja helposti klipattavan hiehon, joka harmikseni tuli kiimaan. Nimeltään se oli Kavala, liekö sitten nimi ollut tässäkin kohtaa enne. Showmanship-kehässä kävelimme lähinnä sonnia etsivän pikkuhiehon tahdissa risti- ja hyppyaskeleita. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä pelkästään tunne liikkua suuressa kehässä valon ja musiikin saattelemana oli uskomaton. Oman kilpailumme päätyttyä seurasimme vielä lehmien kehiä, joista mieleen jäi erityisesti Decrausaz Iron O’Kalibra ja Suard-Red Jordan Irene.

Listattuani mietteitä huomaan, että hyviä ja opettavaisia kokemuksia on paljon. Kun kerran astelee crocs-sandaalein kehään, muistaa aina tapahtuneen jälkeen käyttää turvakenkiä. Matkamme kohti Italiaa alkaa yhdeksän päivän kuluttua. Mitäköhän uusia kokemuksia sieltä tarttuu mukaan?

**************************************

10.10. Kirjoittaja: Eeva Linnainmaa

Sateinen tervehdys taas!

Tämän päivän blogikirjoituksen aiheeksi annettiin "Ikimuistoinen näyttelykokemukseni". Vaikka näyttelyitä on tullut nähtyä jo useampia ja jokaiseen liittyy joku muisto, on kuitenkin yksi näyttely – tai oikeastaan eläin – ylitse muiden.

Kaupin Hemuli, kotoisammin Hömppä-Hemppa, Hempula tai Hemppa, syntyi loppuvuodesta 2010. Länsisuomenkarjan lehmät ovat kotitilallani aina olleet suojattejani, kuten myös Hemuli. Koska olin vasta ollut ensimmäisissä näyttelyissäni ja innostunut aiheesta, päätin että Hemuli lähtee myös näyttelyyn. Sille ostettiin oikein punainen varsariimu ja ulkoilutus (joka oli kaukana näyttelytalutuksesta) alkoi jo varhaisessa vaiheessa.

Ensimmäiset näyttelyt Hemulilla menivät putkeen! Se oli luokkansa toinen, ja olisi voittanut, jos en itse olisi sössinyt sen asentoa työrivissä. Päätin, että seuraavana vuonna Hemuli lähtee myös näyttelyyn, ja voittaa.

Hemuli oli toista mieltä.

Suomenkarjalaisethan ovat tunnetusti vähän omapäisiä. Hemuli oppi, että jos taluttaessa kääntää päätään tarpeeksi kauan sivulle, kaatuu ja ote riimusta heltiää. Harjoittelimme kotona lähinnä kaatumista ja juoksentelua, mutta näyttelyn lähestyessä talutus alkoi sujua, joten pysyimme suunnitelmassa osallistua Okraan 2012.

Klippauksesta Hemuli oli täysin toista mieltä kuin minä. Se puhisi jo, kun lähestyin sitä klipperin kanssa, hyppi tasajalkaa ilmaan ja potki. Lopputulos sillä yrittämällä: Hemuli 1 - minä 0, jos mustelmia ei lasketa.

Päätin kuitenkin, että klipataan se ainakin loppuun. Isä tuli auttamaan, ja loppujen lopuksi puhiseva LSK saatiin kuin saatiinkin klipattua jalkoja lukuunottamatta siten, että sillä oli päässään kaksi riimua ja kangassäkki, se oli sidottu parteen, kiristetty kuormaliinalla rinnan ympäriltä, sekä vahvistettu potkuraudalla. Taaksepäin kun katsoo, niin olisi päässyt helpommalla, kun olisi heittänyt hanskat tiskiin jo ensimmäisellä yrittämällä.

Hemuli pakattiin sitten muiden lähtijöiden kanssa autoon ja ajeltiin Oripäähän. Hemuli 1 - minä 1.

Pääsimme Hemulin kanssa kunnialla kehään, sekä siellä ensimmäiset viisi metriä. Sitten minua jo vietiin. Hemuli ei kulkenut kertakaikkiaan metriäkään kunnolla. Se juoksi, puski, puhisi ja ryntäili. Sain sen pysymään pari kertaa paikallaan, jotta tuomari pystyi sitä edes vähän katsomaan. Lähestyessämme porttia, josta kehään tultiin sisään, päätti Hemuli yrittää vielä kerran. En todella tiedä mitä tapahtui, mutta lopputuloksena makasin selälläni maassa, hiehon sorkat molemmilla puolillani ja tuijotin puhisevaa nautaa silmiin. Hemuli tuijotti minua kuin kysyäkseen: "Joko tuli selväksi?"  Hemuli 2 - minä 1.

Jästipää kun olen, eikä luovuttaminen kuulu sanavarastooni, pudistelin pahimmat purut housuistani ja olimme aitojen sisäpuolella kehän loppuun. Tasapeli.

Hemuli oli ansaitusti viimeinen, eihän tuomari ehtinyt sitä edes katsoa, eikä hyvin liikkuvista jaloista saa lisäpisteitä.

Hemppa ei enää kulkenut näyttelyissä tuon heinäkuun 2012 jälkeen, mutta kovin rakas siitä muodostui koko meidän perheelle. Ihmistä kohtaan se ei ikinä ollut paha, vaan itse lempeys, joka vaati joka päivä rapsutuksia.

Traumat sille kuitenkin varmaankin jäi, sillä se juoksi aina toiseen päähän navettaa, jos sille näytti riimua.

Riimua sille ei saanut laittaa päähän edes silloin, kun oli aika saattaa se viimeiselle matkalleen, utaretulehduksen väsyttämänä. Hemuli oli yksi elämäni Lehmistä.

*****************************************

2.10. Kirjoittaja: Salla Vakkilainen

Hellurei blogin lukijat!

Viimeisimpänä Cremonaan valituista kisaajista täällä kirjoittelee 16-vuotias Salla Vakkilainen, Hyvinkäältä. Vietän tällä hetkellä melko tavallista nuoren naisenalun elämää opiskellen, harrastaen ja töitä tehden. Aloitin syksyllä kaksoistutkinto-opinnot ja olen kyllä kieltämättä viihtynyt hyvin. Käyn siis maaseutuyrittäjä-linjaa Keuda Saarenkartanolla, Mäntsälässä, ja Sveitsin luonnontiedelukiota Hyvinkäällä samanaikaisesti.  Jaksosta riippuen arkipäivät kuluvat Mäntsälässä tai Hyvinkäällä ja viikonloput töissä maatalousalan hommissa.  Harrastuksiini kuuluvat karjanäyttelyt, koiran kanssa touhuilu ja silloin tällöin fiiliksen mukaan lenkkeily.

Karjanäyttelyissä olen käynyt pienestä pitäen. Ensimmäisillä Farmari-messuilla olin jo alle vuoden ikäisenä. Kyllä on monet messut iskän mukana kierretty! Ja hyvä niin, paljon olen oppinut, mutta paljon on opittavaakin. Tämä itse talutusharrastus taisi lähteä siitä, kun halusin kovasti opettaa vasikoita. Alle kouluikäisenä sain isoisäni Väinö Vakkilaisen ja tätini Marjut Vakkilaisen suostumaan talutushetkeen Lohenojan tilalla Nurmijärvellä.

Ensimmäiset kisat taisin kisata Yllätys-näyttelyssä Hyvinkäällä vuonna 2008. Kisasin silloin Lohenojan Amazonilla ja se oli menoa sitten. Enhän minä silloin oikeasti tiennyt yhtään mitään kehäkäyttäytymisestä, mutta kun se oli niin kivaa. Oppia olen vuosien myötä saanut Mustialan junnuleireiltä, vanhemmilta alan harrastajilta ja ihan vaan tekemällä. Tätini Marjut Vakkilainen on ollut merkittävässä roolissa ja mahdollistanut näyttelyissä käymisen yhteistyössä setäni tilan kanssa. Siitä ei voi olla muuta kun kiitollinen!

Tällä matkalla yhtenä käännekohtana voi pitää sitä, kun sain vasikan. Uudenmaan karjakerho lahjoitti 2012 minulle oman LSK-vasikan, Pakasen Juhlan. Se kannusti jatkamaan harrastusta. Kiukuttelin kyllä kovasti, kun piti ratsastustunti perua jonkun ”tylsän” kokouksen takia. Illalla oli hyvä mieli, ja muutaman viikon päästä vielä parempi kun Juhla tuli meille. Vasikan luovuttajana toimi Siiri Lumme.

Toinen merkittävä hetki on ollut 2014 Elma-messuilla, kun nappasin ensimmäisen Juniorhandler Champion -tittelin. HH Jalokivi ET ei mennyt koko kehää sujuvasti ja nätisti, mutta kaikesta huolimatta voitin, ja se oli uskomaton tunne. Totta kai tuommoisesta saa lisäpotkua ja intoa!

Kiitollinen saan myös olla siitä, että tulin valituksi matkalle Italiaan. Sähköposti, jossa luki onnitteluviesti taitaa olla elämäni onnellisin järkytys. Ensimmäiseksi tuli se fiilis, että nyt täyttyy unelmat ja tätä on tavoiteltu. Sitten seuraa jälkifiilis: apua en osaa mitään, nyt pitää treenata.

Toki mieleen muistui viimevuoden Agromek-messut. Siellä kilpailin ensimmäiset Youngbreeders-kisat. Hakiessani Cremonaan en uskonut pääseväni mukaan, koska tasokkaita kilpailijoita kyllä löytyy. Odotan jännityksellä kilpailua! Meillä on hyvä porukka ja meille tulee varmasti hauskaa yhdessä.

Valinnan jälkeen päätin täydentää tarvikevarastoa. Ostin uuden ison- ja pikkuklipperin, teriä, naruriimuja sekä selkälinjatarvikkeita ja muutamat vaatekappaleet kesätyörahoista. Tavarat tulivat Hollannista. Voi sitä riemun määrää, kun yhtenä perjantaina tulin koulusta kotiin ja näin jättikokoisen pahvilaatikon Livestockin teipeillä.

Tavaroiden tilauksen lisäksi en ole juurikaan valmistellut vielä matkaa. Aion kyllä käydä harjoittelemassa aikaa vastaan klippaamista, sekä selkälinjan tekoa.  Klippaustekniikassa on eniten harjoittelemista.  En ole aiemmin varsinaisesti kunnolla harjoitellut näyttelyklippaamista. Olen klipannut tarvittavat eläimet ennen näyttelyä ja siinäpä se. Kansainvälisissä kisoissa on kuitenkin kova taso ja haluan tehdä parhaani siellä.

Usein tuomareiden kommentit ovat yksi merkittävimpiä asioita. Se on kohta, jossa saa palautetta ja usein neuvoja siihen, miten lähteä parantamaan. Ja kyllä niiltä kehujakin heruu ajoittain. Lopulta jää hyvä mieli ja on kiva jatkaa kohti seuraavia kisoja.

Jotkut elukat on vuosien varrella ollut helpompi opettaa kuin toiset.  Kehässä täytyy tietää mitä tekee, ja minusta luottamus eläimen ja ihmisen välillä on tärkeä. Pidän valttikorttina rauhallisuutta. Aina ei ole helppoa, jos iso eläin hermostuu syystä tai toisesta. Kärsivällisyys kuitenkin usein palkitaan, ja siksi tätä jaksaa tehdä. Monet itkupotkuraivarit on saatu, mutta on ollut paljon onnellisiakin hetkiä.

Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta pidän tätä reissua mahdollisuutena, ja joku taisi joskus sanoa, että matkailu avartaa. Toivon näkeväni upeita lehmiä ja ehkä tutustuvani uusiin ihmisiin. Matkakuume on jo kova!!!

 

****************************

25.9. Kirjoittaja: Iida Mäki

Kohti Cremonaa!

Tällä kertaa täällä kirjoittelee Italiaan lähtijöistä se nuorimmainen. Olen 16-vuotias tytöntyllerö Humppilasta, Kanta-Hämeestä. Aloitin tänä syksynä lukio-opinnot Forssassa, ja ensimmäinen jakso on nyt koeviikkoa vaille pakettiin taputeltu. Aika on kulunut todella nopeasti!                                                                    

Erään koulupäiväni keskeytti viesti ”maalaistollot”-nimisestä WhatsApp-ryhmästä, jossa on nuoria näyttelyissä käyviä ihmisiä ympäri Suomen. Viesti tuli Sallalta: ”Iida, me tytöt lähetään muuten sitten Italiaan!” Olin ihan ymmälläni ja meninkin varmistamaan omasta sähköpostistani, pitikö tämä uutinen paikkansa. Ja pitihän se.

Samalla hetkellä tuli nostalginen fiilis, kun vuosi takaperin tapahtui miltei samalla lailla. Kohteena oli silloin Tanskan Agromek, Nordic showmanship. Olin taas niin yllättynyt ja tunne siitä, että pääsee lähtemään Cremonaan, ei tuntunut todelliselta. Onneksi nyt alkaa jo siltä tuntumaan, että kuukauden päästä mennään, ja reippaasti mennäänkin.

                                                                                                                                 

Pari viikkoa sitten tilasin Hollannista uuden ison klipperin sekä siihen muutamat terät. Ajattelin, etten enää pärjää Italian tasoisessa kilpailussa vanhalla Liscopin klipperillä, joka on kylläkin toimintavarmin kone ikinä. Siihen ei vain ole tarjolla niitä tiettyjä teriä, mitä tarvitaan. Uusi klipperi toimii myös hyvin, mutta yksien alaterien kanssa ei päästy yhteisymmärrykseen siitä, mikä on homman nimi. Myönnettäköön, että tämä junior-handler -touhuilu on kyllä hyvä harrastus, jos haluaa päästä rahoistaan eroon!

Mistäs tämä polte tähän koko hommaan mahtoi alkaakaan? Varmaankin siitä, kun vanhempieni kanssa ”iloittiin”, että Mustialassa järjestetään jonkinlainen vasikkaleiri. Pienestä pitäen kun olen lehmien kanssa melkein saman katon alla asustanut, niin pakkohan sinne oli päästä! Olin tuolloin seitsemän vuoden ikäinen. Taisi olla aika kiva leiri se, kun piti sen jälkeen käydä siellä joka kesä.

Ensimmäisen leirini jälkeen kysyin äidiltä kotona: ”Onkos sulla sun hiustenkuivaajassa semmosta suppilopäätä, semmosta lättänää..?” Ja äidillä olikin sitten ihmettelemistä, että mitä minä oikein selitin ja millä ihmeen leirillä neiti olikaan ollut. Kerroin, että sitä suppilopäätä tarvitaan selkälinjakarvojen pystyttämiseen. Voin vain kuvitella aiheesta tietämättömän ihmisen hämmennyksen määrän siinä vaiheessa. Äidin kautta en saanut suppilopäätä hommatuksi, mutta onneksi tädilleni oli joku asiasta vihjaissut, ja häneltä sainkin sitten föönin missä sellainen pää oli. Sitä ei pysty sanoin kuvailemaan, miten onnellinen olinkaan sillä hetkellä!

Olen touhuillut lehmien kanssa vaikka mitä muutakin, mikä ei näyttelytoimintaan liity, mutta vahvasti eläinten käsittelytaitoihin kylläkin. Koulutin mm. muutamat ratsut, kun en hevosta saanut, eikä siinä, en olisi halunnutkaan. Välillä saattoi alas lentäminen kirpastakin, mutta ei se menoa haitannut ja hengissä ollaan edelleen. Myös rippikuvat halusin ottaa ratsujeni kanssa.

Kuva: Kuvaamo Sirpa Ryyppö

Ensimmäisen kerran kisasin vuonna 2012 Okran Ammujaisissa. Päähänpisto sai alkunsa siitä, kun navetassamme oli Jasmin-niminen vasikka, joka keräsi kauneudellaan aina vierailijoiden huomion. Minua kannustettiin viemään se näyttelyyn, ja niin sitten veinkin.

Jassun kanssa harjoiteltiin kotona suunnilleen joka päivä koko päivä -taktiikalla. Monet itkut itkettiin ja melkein jo kieltäydyin menemästä, kun Jassu oli niin ”kamala”. Oikeasti sitä kiusasi vain paarmat. Näyttelypaikalla niitä ei onneksi ollut ja Jasmin käveli kuin unelma. Esittelijässä taisi olla niitä kuuluisia pikkuvikoja, mutta neljänneksi lopulta tultiin, ja ylpeitä oltiin.

Näyttelyissä käynti jatkui suunnilleen kerran kesässä oman eläimen kanssa. Tässä vaiheessa tuli koettua vähän kaikenlaista meininkiä ja ainakin sisupalkinto napattiin. Ensimmäisen varsinaisen sijoituksen (3.) jälkeen homma ”räjähti käsistä” ja parhaimmillaan olen kiertänyt neljä näyttelyä vuodessa, tosin en oman eläimen kanssa niin monesti. Saavutettuani junnuissa champion-tittelin alkoi kiinnostaa enemmän tämä young breeders -kisailu. Ekat kyseiset kisani olivat siellä Tanskassa ja jännitti aivan liikaa, mutta polte hommaan kasvoi entisestään, kun sijoituin kokonaiskilpailun kolmanneksi. Saas nähdä miten Italiassa käy, mutta ainakin on hyvä tiimi lähdössä ja Suomenlippu koitetaan pitää korkealla! Ainakin pidetään hauskaa.

Junior-Handler Champion olin ensimmäisen kerran Muurikissa 2016.

Toivoisi, että kuukausi vierähtäisi nopeasti, mutta harjoittelun kannalta kuukausi voisi kulua hitaamminkin. Haluan vielä opetella tiettyjä klippaamisniksejä ja aikaa vastaan klippaamista. Lisäksi sanaston opettelua kannattaa vakavasti harkita, kun tarvitsee tuomaroida englanniksi eläimiä. On helpompaa kokea jotain uutta ja jännää, kun siihen valmistautuu etukäteen edes hieman.

En kuitenkaan ota liikaa stressiä vaan teen tätä rakkaudesta lajiin ja eläimiin. Ei pidä olla missään vaiheessa pakotettua fiilistä vaan mielestäni se, että tekee kaiken omasta tahdostaan, vie tarpeeksi pitkälle, oli asia mikä hyvänsä.

Olen onnellinen siitä, että näyttelytoiminnan avulla ja sen kautta kiinnostukseni jalostukseen on kasvanut huimasti. Nyt kun toimin kotitilalla jo miltei jalostaja-nimikkeellä, odotan innolla että näen, olenko osannut tehdä oikeita valintoja. On huikeaa päästä Italiaan katselemaan upeita eläimiä ja varmaan sieltäkin on taas jalostuksen osalta muutamia ideoita takataskussa kotiin viemisiksi.

En ikinä unohda miltä tuntui, kun oma eläin pärjäsi rakenneluokissa. Kuvan Milla Magia (Okra 2016) oli rakenneluokassaan neljäs ja osallistujia taisi yhteensä olla 11. Tämän kaltaisista hetkistä saa pers…pyllylleen kunnon puhtipotkun jalostuksen saralla!

**************************************

18.9. Kirjoittaja: Amanda Tiiri

Syksyinen tervehdys blogin lukijoille!

Olen tämän viikon Cremona-blogin kirjoittaja, 21-vuotias tyttönen Varsinais-Suomesta, Alastarolta. Kirjoitan tätä kuitenkin Helsingissä, jossa opiskelen kolmatta vuotta kotieläintiedettä.

Oli hienoa saada sähköpostia jokunen viikko sitten ja kuulla, että pääsen mukaan Suomen joukkueeseen kilpailemaan Cremonan Open junior show'n vanhimpien sarjaan. Tuskin maltan odottaa lähtöä! Nyt kun matkaan on vielä viitisen viikkoa aikaa, on hyvä miettiä kuinka lopulta päädyin kirjoittamaan hakemuksen kilpailua varten.

Kotonani on nykyään yhden robotillisen verran lehmiä, joiden värisävy monen sattuman summana on muuttunut ruskeasta yhä mustavalkoisemmaksi. Tilan töissä olen mukana mitä menoiltani ehdin, joten maatilan arki on tullut tutuksi jo pienestä.

Innostukseni junior handleriin ei vaatinut kipinää, jota olisi haettu kaukaa merien takaa. Se syttyi itsestään kotona, ja viimeistään vierailtuani Okra-maatalousnäyttelyssä, jossa lapset taluttivat vasikoita. Tuolloin junior handler oli varsin tuore ilmiö Suomessa, eikä alan taitajia ollut vielä yhtä paljon kuin nykyään. Uutta lajia piti tietysti päästä kokeilemaan ja niinpä vasikoita alettiin ulkoiluttaa pihalla innosta puhkuen.

Okran jälkeisenä kesänä olin vihdoin niin vanha, että sain osallistua ensimmäistä kertaa lasten junnuleirille. Vain muutama viikko sen jälkeen oli ensimmäinen kilpailuni, Ammujaiset 2003 Marttilassa. Näyttelypaikalle tulimme myöhässä, ilman kunnollista näyttelyriimua ja ilman tietoa, mitä oikeasti kuuluisi tehdä. Kehässä kokoruskea, villihkö vasikkani juoksi ja minua itketti, mutta sijoituimme "neljänneksi", kuten jokainen häntäpään taluttajapari.

Tuon ensimmäisen näyttelyn muistan yhä edelleen kirkkaasti. Vaikkei se ollut kovin menestyksekäs, kokemusta kertyi ja innostuskärpänen puri niin, ettei ainuttakaan kesää ilman näyttelyreissua ole tuon vuoden jälkeen ollut.

Junior handler-, showmanship- ja tuomarointikurssit ovat olleet oivallinen tapa oppia uutta mutta myös luoda ystävyyssuhteita samanhenkisten ihmisten kanssa. Päällimmäisenä ja opettavaisimpana kokemuksena mieleen on jäänyt syksyllä 2014 Belgiassa järjestetty viikon mittainen leiri ja joukkuekilpailu, European Young Breeders School.

Young breeders-kilpailuihin olen pyrkinyt osallistumaan joka kesä. Se on mielenkiintoinen laji, jonka kolme osakilpailua antavat sopivasti haastetta. Klippaus, tuomarointi ja hiehon esittäminen kehässä arvostellaan jokainen erikseen. Näistä tulevien pisteiden yhteenlaskun jälkeen saadaan vasta lopullinen tulos ja sijoitus. Se tuo positiivista jännitystä, sillä jos tuomarointi ei mene nappiin, voi klippauksessa onnistua hyvin. 

Oman hiehon kanssa on aina helpompi kisata, mutta kun eläimet on arvottu kuten Cremonan Open junior show'ssa, ovat kilpailijat samalla lähtöviivalla. Taitavakaan kilpailija ei pärjää, jos eläin on mahdoton käsitellä. Kahden kisapäivän aikana kun on rajallisesti aikaa treenata villihevosesta kehäkettua. Mainitut seikat, sekä eläimen kanssa yhteistyössä toimiminen tekevät Young breedersistä mielenkiintoista. 

Tuosta kesästä 2003 on jo kulunut aikaa. Partakone on vaihtunut ihan oikeaan klipperiin, käsisaippua Orvukseen ja pieni villi vasikka vähän isompaan hiehoon. Näyttelyyn lähdetään hyvissä ajoin ennen kilpailua ja mukana on enemmän kuin yksi eläin. Valokuvien perusteella ilme ja innostus eivät ole kuitenkaan muuttuneet. Edelleen voi hankalan tilanteen tullen pieni kyynel tirahtaa, vaikka hei, ei sitä pidä ottaa liian vakavasti!

Kiinnostus näyttelytoimintaan kansainvälisellä tasolla, aiempi kilpailukokemus ja halu oppia uutta olivat osasyitä hakiessani Cremonan joukkueeseen mukaan. Toivon iloista matkaa, sopivan tiukkaa kisailua hyvällä fiiliksellä ja näkeväni toinen toistaan upeampia eläimiä.

Syystuulten puhaltaessa on kotieläintieteen opintojen ohella hyvä kerrata klippausta sekuntikelloa vastaan ja virkistää mieltä "lehmäsanastolla" tuomarointia silmällä pitäen. Cremona, täältä tullaan!

 

***************************************************

11.9. Kirjoittaja: Eeva Linnainmaa

Heipähei kaikki lukijat!

Sain kunnian aloittaa tämän Cremona-blogin kirjoittamisen ja teenkin sen mielelläni!

Olen reissuun lähtevistä neidoista vanhin, 22- vuotias. Kotoisin olen Hämeenkyröstä, Tampereen pohjoispuolelta, mutta elämä on kuljettanut minut ihan pääkaupunkiseudulle Helsinkiin asti. Tätä kirjoitellessa on juuri pyörähtänyt käyntiin kolmas vuosi Helsingin yliopistossa kotieläintieteiden parissa. Kotieläintiede ei ollut ensimmäinen hakukohteeni silloin aikanaan välivuoden jälkeen, mutta en ole enää pois vaihtamassa!

Kotona vanhempieni navetassa ammuu 70 lypsävää. Tilan tärkein työntekijä on ilman muuta Lelyn lypsyrobotti, jota Leeviksikin kutsutaan. Lehmistä olen ollut kiinnostunut aina, vaikka välillä on tullut haettua vauhtia myös heppatalleilta.

Kotitilaltamme on aikanaan lehmiä kuljetettu näyttelyissä jopa Viipurissa asti. Kuitenkin näyttelytoiminta on ollut vierasta vanhemmilleni niin kauan, kunnes he joutuivat minun kauttani perehtymään selkälinjojen ja näyttelyriimujen maailmaan. Onhan se maailma vähän muuttunutkin Viipurin näyttelyiden ajoista.

2000-luvun alkupuolella eräs nuori neiti päätti alkavansa taluttaa vasikoita ulkona, ihan kuten Pirkkahallin näyttelyssä toiset tekivät. Idea vaikutti vanhempienkin näkökulmasta hyvältä niin kauan, kunnes portin sulkeminen unohtui kolmannen kerran. Tuolla kolmannella, ja viimeisellä, kerralla olivat kaikki juottoikäiset vasikat ottaneet hatkat ja niitä haettiin joka nurkan takaa.

Eivät olleet vanhemmat enää kovin tyytyväisiä suunnitelmiini, vaan sain kiellon vasikoiden ulos tuomiseen, "niin kauan kunnes opit laittamaan portin kiinni." Vaikka opin laittamaan portin kiinni jo melko pian, talutin vasikoita seuraavan kerran vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Näyttelyihin matkani kulki ensimmäisen kerran vuonna 2010. Olimme ostaneet tilalle ensimmäisen jersey-hiehon vuotta aiemmin. Tuo jersey, Awa, oli luonteeltaan niin yhteistyöhaluinen, että sen olisi varmaan voinut laittaa vaikka solmuun.

Olin jo aikaisemmin käynyt parilla junnukurssilla. Hämeenkyrössä järjestettiin silloin junnukurssi Välkky-näyttelyn yhteydessä, jonne minut houkuteltiin mukaan. Muistan, miten olin enemmän tohkeissani siitä, että olin mukana, kuin oikeasti kilpailemisesta. Olimme viimeisiä ja toiseksi viimeisiä, mutta tulipa käytyä! Sen kesän jälkeen onkin tullut oltua mukana näyttelyissä lähes joka kesä, mukaan lähteneiden eläinten lukumäärän kasvaessa vuosi vuodelta.

Elämäni toiset näyttelyt Hyvinkäällä 2010. Olimme taas viimeisiä, mutta olihan se kivaa!

Aina ei näyttelyissä ole ollut helppoa, mutta on jäänyt jälkipolville kerrottavaa.

Nykyään kierrän näyttelyissä edelleen sillä mentaliteetilla, että kunhan on kivaa. Välillä se on kyllä ollut vaikeaa, kun odotukset ovat olleet korkealla ja joka toinen hieho kiimassa ja toiset muuten vaan stressaantuneita.

Huolehdin yleensä yksin tilamme näyttelyyn lähtevistä eläimistä aina valitsemisesta kotimatkaan, koulutuksesta kuljetuksiin asti. Työtä siis riittää! En olekaan yleensä ehtinyt osallistumaan Young Breeder's -kisoihin, vaikka niitä on paljon ollutkin, sillä keskimäärin viiden eläimen klippauksessa ja hoitamisessa on puuhaa kerrassaan tarpeeksi.

Tähän on päästy, kehitystä on toivottavasti tapahtunut, mutta edelleen pidetään hauskaa.

Yliopisto pitää näin syksyisinkin kiireisenä, tai ehkä enemmänkin matkustaminen sinne ja takaisin. Paljon on asioita, mitä pitäisi vielä ennen lokakuuta tehdä: harjoitella klippaamista, taluttamista ja tuomarointia, kerrata sanastoa, lähettää klipperien terät teroitukseen. Lista tuntuu olevan loputon. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa! Onneksi tallella on vielä kansio Belgiassa järjestetystä Young Breeder's Schoolista, josta on hyvä kertailla sieltä mukaan tarttuneita oppeja.

Toivottavasti seuraavalla kerralla kun kirjoitan, olen jo klipannut ainakin kaksi hiehoa ja kerrannut sanaston!

Kuva: Joel Järvinen Photography