Matkalla Italiaan

Kan­sain­vä­li­seen show­mans­hip-kil­pai­luun Italian Cremonaan lähtee lokakuussa Suomea edustamaan neljän nuoren joukkue. Junior Handler Open -kilpailussa on kolme osuutta: eläinten esittely kehässä, tuomarointi ja tietokilpailu. Kil­pai­lu jär­jes­te­tään 25. - 27.10.2017 Cre­mo­nan näyt­te­lyn yh­tey­des­sä. Matkalaisten sponsoreina toimivat Faba ja Holstein Klubi.

Kilpailusarjassa alle 18-vuotiaat Suomea edustavat Salla Vakkilainen ja Iida Mäki, molemmat 16-vuotiaita. Vanhempien eli 18 - 26-vuotiaiden sarjassa Suomen väreissä kilpailevat 22-vuotias Eeva Linnainmaa ja 21-vuotias Amanda Tiiri.

Lue Nauta-lehden blogista tyttöjen tunnelmista ennen reissua sekä kokemuksista paikan päältä Italiasta! Uusi blogikirjoitus julkaistaan noin viikon välein.

18.9. Kirjoittaja: Amanda Tiiri

Syksyinen tervehdys blogin lukijoille!

Olen tämän viikon Cremona-blogin kirjoittaja, 21-vuotias tyttönen Varsinais-Suomesta, Alastarolta. Kirjoitan tätä kuitenkin Helsingissä, jossa opiskelen kolmatta vuotta kotieläintiedettä.

Oli hienoa saada sähköpostia jokunen viikko sitten ja kuulla, että pääsen mukaan Suomen joukkueeseen kilpailemaan Cremonan Open junior show'n vanhimpien sarjaan. Tuskin maltan odottaa lähtöä! Nyt kun matkaan on vielä viitisen viikkoa aikaa, on hyvä miettiä kuinka lopulta päädyin kirjoittamaan hakemuksen kilpailua varten.

Kotonani on nykyään yhden robotillisen verran lehmiä, joiden värisävy monen sattuman summana on muuttunut ruskeasta yhä mustavalkoisemmaksi. Tilan töissä olen mukana mitä menoiltani ehdin, joten maatilan arki on tullut tutuksi jo pienestä.

Innostukseni junior handleriin ei vaatinut kipinää, jota olisi haettu kaukaa merien takaa. Se syttyi itsestään kotona, ja viimeistään vierailtuani Okra-maatalousnäyttelyssä, jossa lapset taluttivat vasikoita. Tuolloin junior handler oli varsin tuore ilmiö Suomessa, eikä alan taitajia ollut vielä yhtä paljon kuin nykyään. Uutta lajia piti tietysti päästä kokeilemaan ja niinpä vasikoita alettiin ulkoiluttaa pihalla innosta puhkuen.

Okran jälkeisenä kesänä olin vihdoin niin vanha, että sain osallistua ensimmäistä kertaa lasten junnuleirille. Vain muutama viikko sen jälkeen oli ensimmäinen kilpailuni, Ammujaiset 2003 Marttilassa. Näyttelypaikalle tulimme myöhässä, ilman kunnollista näyttelyriimua ja ilman tietoa, mitä oikeasti kuuluisi tehdä. Kehässä kokoruskea, villihkö vasikkani juoksi ja minua itketti, mutta sijoituimme "neljänneksi", kuten jokainen häntäpään taluttajapari.

Tuon ensimmäisen näyttelyn muistan yhä edelleen kirkkaasti. Vaikkei se ollut kovin menestyksekäs, kokemusta kertyi ja innostuskärpänen puri niin, ettei ainuttakaan kesää ilman näyttelyreissua ole tuon vuoden jälkeen ollut.

Junior handler-, showmanship- ja tuomarointikurssit ovat olleet oivallinen tapa oppia uutta mutta myös luoda ystävyyssuhteita samanhenkisten ihmisten kanssa. Päällimmäisenä ja opettavaisimpana kokemuksena mieleen on jäänyt syksyllä 2014 Belgiassa järjestetty viikon mittainen leiri ja joukkuekilpailu, European Young Breeders School.

Young breeders-kilpailuihin olen pyrkinyt osallistumaan joka kesä. Se on mielenkiintoinen laji, jonka kolme osakilpailua antavat sopivasti haastetta. Klippaus, tuomarointi ja hiehon esittäminen kehässä arvostellaan jokainen erikseen. Näistä tulevien pisteiden yhteenlaskun jälkeen saadaan vasta lopullinen tulos ja sijoitus. Se tuo positiivista jännitystä, sillä jos tuomarointi ei mene nappiin, voi klippauksessa onnistua hyvin. 

Oman hiehon kanssa on aina helpompi kisata, mutta kun eläimet on arvottu kuten Cremonan Open junior show'ssa, ovat kilpailijat samalla lähtöviivalla. Taitavakaan kilpailija ei pärjää, jos eläin on mahdoton käsitellä. Kahden kisapäivän aikana kun on rajallisesti aikaa treenata villihevosesta kehäkettua. Mainitut seikat, sekä eläimen kanssa yhteistyössä toimiminen tekevät Young breedersistä mielenkiintoista. 

Tuosta kesästä 2003 on jo kulunut aikaa. Partakone on vaihtunut ihan oikeaan klipperiin, käsisaippua Orvukseen ja pieni villi vasikka vähän isompaan hiehoon. Näyttelyyn lähdetään hyvissä ajoin ennen kilpailua ja mukana on enemmän kuin yksi eläin. Valokuvien perusteella ilme ja innostus eivät ole kuitenkaan muuttuneet. Edelleen voi hankalan tilanteen tullen pieni kyynel tirahtaa, vaikka hei, ei sitä pidä ottaa liian vakavasti!

Kiinnostus näyttelytoimintaan kansainvälisellä tasolla, aiempi kilpailukokemus ja halu oppia uutta olivat osasyitä hakiessani Cremonan joukkueeseen mukaan. Toivon iloista matkaa, sopivan tiukkaa kisailua hyvällä fiiliksellä ja näkeväni toinen toistaan upeampia eläimiä.

Syystuulten puhaltaessa on kotieläintieteen opintojen ohella hyvä kerrata klippausta sekuntikelloa vastaan ja virkistää mieltä "lehmäsanastolla" tuomarointia silmällä pitäen. Cremona, täältä tullaan!

 

***************************************************

11.9. Kirjoittaja: Eeva Linnainmaa

Heipähei kaikki lukijat!

Sain kunnian aloittaa tämän Cremona-blogin kirjoittamisen ja teenkin sen mielelläni!

Olen reissuun lähtevistä neidoista vanhin, 22- vuotias. Kotoisin olen Hämeenkyröstä, Tampereen pohjoispuolelta, mutta elämä on kuljettanut minut ihan pääkaupunkiseudulle Helsinkiin asti. Tätä kirjoitellessa on juuri pyörähtänyt käyntiin kolmas vuosi Helsingin yliopistossa kotieläintieteiden parissa. Kotieläintiede ei ollut ensimmäinen hakukohteeni silloin aikanaan välivuoden jälkeen, mutta en ole enää pois vaihtamassa!

Kotona vanhempieni navetassa ammuu 70 lypsävää. Tilan tärkein työntekijä on ilman muuta Lelyn lypsyrobotti, jota Leeviksikin kutsutaan. Lehmistä olen ollut kiinnostunut aina, vaikka välillä on tullut haettua vauhtia myös heppatalleilta.

Kotitilaltamme on aikanaan lehmiä kuljetettu näyttelyissä jopa Viipurissa asti. Kuitenkin näyttelytoiminta on ollut vierasta vanhemmilleni niin kauan, kunnes he joutuivat minun kauttani perehtymään selkälinjojen ja näyttelyriimujen maailmaan. Onhan se maailma vähän muuttunutkin Viipurin näyttelyiden ajoista.

2000-luvun alkupuolella eräs nuori neiti päätti alkavansa taluttaa vasikoita ulkona, ihan kuten Pirkkahallin näyttelyssä toiset tekivät. Idea vaikutti vanhempienkin näkökulmasta hyvältä niin kauan, kunnes portin sulkeminen unohtui kolmannen kerran. Tuolla kolmannella, ja viimeisellä, kerralla olivat kaikki juottoikäiset vasikat ottaneet hatkat ja niitä haettiin joka nurkan takaa.

Eivät olleet vanhemmat enää kovin tyytyväisiä suunnitelmiini, vaan sain kiellon vasikoiden ulos tuomiseen, "niin kauan kunnes opit laittamaan portin kiinni." Vaikka opin laittamaan portin kiinni jo melko pian, talutin vasikoita seuraavan kerran vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Näyttelyihin matkani kulki ensimmäisen kerran vuonna 2010. Olimme ostaneet tilalle ensimmäisen jersey-hiehon vuotta aiemmin. Tuo jersey, Awa, oli luonteeltaan niin yhteistyöhaluinen, että sen olisi varmaan voinut laittaa vaikka solmuun.

Olin jo aikaisemmin käynyt parilla junnukurssilla. Hämeenkyrössä järjestettiin silloin junnukurssi Välkky-näyttelyn yhteydessä, jonne minut houkuteltiin mukaan. Muistan, miten olin enemmän tohkeissani siitä, että olin mukana, kuin oikeasti kilpailemisesta. Olimme viimeisiä ja toiseksi viimeisiä, mutta tulipa käytyä! Sen kesän jälkeen onkin tullut oltua mukana näyttelyissä lähes joka kesä, mukaan lähteneiden eläinten lukumäärän kasvaessa vuosi vuodelta.

Elämäni toiset näyttelyt Hyvinkäällä 2010. Olimme taas viimeisiä, mutta olihan se kivaa!

Aina ei näyttelyissä ole ollut helppoa, mutta on jäänyt jälkipolville kerrottavaa.

Nykyään kierrän näyttelyissä edelleen sillä mentaliteetilla, että kunhan on kivaa. Välillä se on kyllä ollut vaikeaa, kun odotukset ovat olleet korkealla ja joka toinen hieho kiimassa ja toiset muuten vaan stressaantuneita.

Huolehdin yleensä yksin tilamme näyttelyyn lähtevistä eläimistä aina valitsemisesta kotimatkaan, koulutuksesta kuljetuksiin asti. Työtä siis riittää! En olekaan yleensä ehtinyt osallistumaan Young Breeder's -kisoihin, vaikka niitä on paljon ollutkin, sillä keskimäärin viiden eläimen klippauksessa ja hoitamisessa on puuhaa kerrassaan tarpeeksi.

Tähän on päästy, kehitystä on toivottavasti tapahtunut, mutta edelleen pidetään hauskaa.

Yliopisto pitää näin syksyisinkin kiireisenä, tai ehkä enemmänkin matkustaminen sinne ja takaisin. Paljon on asioita, mitä pitäisi vielä ennen lokakuuta tehdä: harjoitella klippaamista, taluttamista ja tuomarointia, kerrata sanastoa, lähettää klipperien terät teroitukseen. Lista tuntuu olevan loputon. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa! Onneksi tallella on vielä kansio Belgiassa järjestetystä Young Breeder's Schoolista, josta on hyvä kertailla sieltä mukaan tarttuneita oppeja.

Toivottavasti seuraavalla kerralla kun kirjoitan, olen jo klipannut ainakin kaksi hiehoa ja kerrannut sanaston!

Kuva: Joel Järvinen Photography